Opiskelijoiden moninaisuus puhuttaa korkeakoulutuksesta, mutta mistä oikeastaan puhumme, kun keskustelumme monenlaisuudesta? Aika usein tuntuu olevan kyse siitä, että ihmisillä on erilaisia tarpeita suhteessa oppimiseen, työssäkäyntiin tai oppilaitokseen. Moninaisuus kytkeytyy läheisesti myös yhdenvertaisuuteen ja siihen, että kaikilla tulee olla yhdenvertainen oikeus opiskeluun tai työntekoon ominaisuuksistaan riippumatta. Lainsäädännössä näitä ominaisuuksia luetellaan aika liuta, sukupuolesta seksuaaliseen suuntautumiseen ja terveydentilasta kieli-ja kulttuuritaustaan, vain muutamia mainitakseni.

Korkeakoulujen arjessa monenlaisuus kiteytyy usein ohjelmiksi, suosituksiksi, pyynnöiksi ja jopa vaatimuksiksi. Osalle henkilöstöstä se tarkoittaa lisätyötä ja huolta oppimistavoitteiden saavuttamisesta. Toisille taas tavallista, työhön kuuluvaa arkista puurtamista. Muutamille puolestaan uudenlaista näkökulmaa oppimiseen ja opettamiseen.

Harvoin tulemme miettineeksi moninaisuuden kääntöpuolta. Moninaisuushan olettaa, että on olemassa myös ”samanlainen” opiskelija, opettaja tai tutkija. Herkästi oletamme myös, että moninaiset ovat vähemmistössä suhteessa samanlaisiin ja että samanlaiset edustavat jollain tapaa korkeakoulun normia, jopa hyvää ja tavoiteltavaa asiantilaa. Kärjistäen opiskelija tai opettaja, jolla on ADHD, joka on sukupuolenkorjausprosessissa tai äidinkieleltään kurdi, ei voi olla erinomainen opiskelija tai työntekijä, koska hän poikkeaa normista.

Määritelmät, normit ja tavoitteet, kuten koko korkeakoulutus eivät ole sinällään olemassa olevia asioita, vaan historiallisesti muuttuvia ja uusiutuvia. Vielä 1980-luvun lopussa liikuntavammainen psykologian opiskelija oli mahdottomuus. Katsottiin, että asiakkaiden huomio kiinnittyisi liikaa terapeutin vammaan. Tänään pyörätuoli ei toivottavasti enää ole pulma. Edelleenkin korkeakoulutuksessa huomio kiinnittyy yhdenvertaisuudesta tai saavutettavuudesta keskusteltaessa usein yksilön ominaisuuksiin. Puhutaan diagnooseista, kun pitäisi puhua ympäristöstä tai käytännöistä.

Saavutettavuus mielletään suomalaisessa korkeakoulutuksessa edelleen vain harvojen asiaksi, vaikka se koskettaa yhä useampia opiskelijoita ja työntekijöitä eri tavoilla, niin arkisissa kohtaamisissa kuin lainsäädännön vaatimuksissakin. Nämä kohtaamiset ovat helpompia, jos niihin on jollain tavalla valmistautunut, saanut tietoa ja koulutusta. Tärkeää on myös muistaa, ettemme ole yksin, vaan voimme tukea toisiamme, niin ihmisten kuin korkeakoulujenkin tasolla myös kansainvälisesti.

Kirjoittaja: Paula Pietilä, Turun yliopiston esteettömyyssuunnittelija

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s