MEITÄ ON MONEEN JUNAAN?

Opiskelijoiden moninaisuus puhuttaa korkeakoulutuksesta, mutta mistä oikeastaan puhumme, kun keskustelumme monenlaisuudesta? Aika usein tuntuu olevan kyse siitä, että ihmisillä on erilaisia tarpeita suhteessa oppimiseen, työssäkäyntiin tai oppilaitokseen. Moninaisuus kytkeytyy läheisesti myös yhdenvertaisuuteen ja siihen, että kaikilla tulee olla yhdenvertainen oikeus opiskeluun tai työntekoon ominaisuuksistaan riippumatta. Lainsäädännössä näitä ominaisuuksia luetellaan aika liuta, sukupuolesta seksuaaliseen suuntautumiseen ja terveydentilasta kieli-ja kulttuuritaustaan, vain muutamia mainitakseni.

Korkeakoulujen arjessa monenlaisuus kiteytyy usein ohjelmiksi, suosituksiksi, pyynnöiksi ja jopa vaatimuksiksi. Osalle henkilöstöstä se tarkoittaa lisätyötä ja huolta oppimistavoitteiden saavuttamisesta. Toisille taas tavallista, työhön kuuluvaa arkista puurtamista. Muutamille puolestaan uudenlaista näkökulmaa oppimiseen ja opettamiseen.

Harvoin tulemme miettineeksi moninaisuuden kääntöpuolta. Moninaisuushan olettaa, että on olemassa myös ”samanlainen” opiskelija, opettaja tai tutkija. Herkästi oletamme myös, että moninaiset ovat vähemmistössä suhteessa samanlaisiin ja että samanlaiset edustavat jollain tapaa korkeakoulun normia, jopa hyvää ja tavoiteltavaa asiantilaa. Kärjistäen opiskelija tai opettaja, jolla on ADHD, joka on sukupuolenkorjausprosessissa tai äidinkieleltään kurdi, ei voi olla erinomainen opiskelija tai työntekijä, koska hän poikkeaa normista.

Määritelmät, normit ja tavoitteet, kuten koko korkeakoulutus eivät ole sinällään olemassa olevia asioita, vaan historiallisesti muuttuvia ja uusiutuvia. Vielä 1980-luvun lopussa liikuntavammainen psykologian opiskelija oli mahdottomuus. Katsottiin, että asiakkaiden huomio kiinnittyisi liikaa terapeutin vammaan. Tänään pyörätuoli ei toivottavasti enää ole pulma. Edelleenkin korkeakoulutuksessa huomio kiinnittyy yhdenvertaisuudesta tai saavutettavuudesta keskusteltaessa usein yksilön ominaisuuksiin. Puhutaan diagnooseista, kun pitäisi puhua ympäristöstä tai käytännöistä.

Saavutettavuus mielletään suomalaisessa korkeakoulutuksessa edelleen vain harvojen asiaksi, vaikka se koskettaa yhä useampia opiskelijoita ja työntekijöitä eri tavoilla, niin arkisissa kohtaamisissa kuin lainsäädännön vaatimuksissakin. Nämä kohtaamiset ovat helpompia, jos niihin on jollain tavalla valmistautunut, saanut tietoa ja koulutusta. Tärkeää on myös muistaa, ettemme ole yksin, vaan voimme tukea toisiamme, niin ihmisten kuin korkeakoulujenkin tasolla myös kansainvälisesti.

Kirjoittaja: Paula Pietilä, Turun yliopiston esteettömyyssuunnittelija

OHO logo

Saavutettava korkeakouluopetus kysyy aikaa

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opettajat pitävät opiskelijoiden erilaisuuden huomioimista tärkeänä, mutta kokevat niukkojen ajallisten resurssien hankaloittavan opiskelijoiden yksilöllisiin tarpeisiin vastaamista. Tämä käy ilmi OHO-hankkeen esteettömyystiimin keväällä 2018 toteuttamasta kyselystä, jolla kartoitettiin korkeakoulujen saavutettavuuden toteutumista opetushenkilöstön näkökulmasta.

Korkeakoulujen saavutettavuudella tarkoitetaan sitä, miten hyvin esimerkiksi oppilaitoksen tilat, oppimisympäristöt ja asenneilmapiiri mahdollistavat erilaisten opiskelijoiden osallisuuden ja yhdenvertaisuuden. Saavutettavan opetuksen tulisi mm. huomioida opiskelijoiden elämäntilanteiden eroja sekä esimerkiksi vammoista, sairauksista tai oppimisvaikeuksista johtuvaa valmiuksien ja tarpeiden kirjavuutta.

Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamien selvitysten mukaan korkeakouluopetuksen saavutettavuus on edistynyt viime vuosina hitaasti mutta varmasti. Esimerkiksi valintakokeiden ja tenttien erityisjärjestelyt ovat yleistyneet ja verkkoalustat ovat mahdollistaneet joustavampia tapoja opiskella. Samalla opetuksen saavutettavuudessa on nähty myös kehitettävää. Opiskelijat ovat esimerkiksi toivoneet opettajiltaan yhä yksilöllisempää ohjausta, helpompaa tavoitettavuutta ja räätälöidympiä suoritusmahdollisuuksia.

Opetushenkilöstön omia näkemyksiä saavutettavuuden toteutumisesta tai kehittämisestä ei ole kuitenkaan juuri kartoitettu. OHO-hankkeen toteuttama kysely olikin ensimmäinen laatuaan. Sillä kerättiin tietoa siitä, miten opetushenkilökunta näkee saavutettavuuden toteutuvan omassa opetuksessaan ja toisaalta korkeakoulunsa toimintakulttuurissa. Kolmas kyselyn aihealue liittyi korkeakoulun saavutettavuudelle tarjoamaan tukeen. Kyselyyn vastasi 217 eri oppialojen opettajaa kahdeksastatoista ammattikorkeakoulusta ja kolmestatoista yliopistosta.

Nostan tässä blogitekstissä esiin kyselyn opetuskokemuksia koskeneessa osiossa vahvasti esiin tulleen teeman: pedagogisten tavoitteiden ja käytännön opetuskokemusten välillä koetun ristiriidan. Yhtäältä saavutettavuus nähtiin tärkeänä tavoitteena. Esimerkiksi yli 90 % vastaajista piti tärkeänä tai melko tärkeänä kehittää mahdollisimman monelle opiskelijalle soveltuvia opetusmenetelmiä ja -materiaaleja. Opiskelijoiden erilaisuus pyrittiin myös ottamaan huomioon opetuksessa. Yli 70 % kertoi huomioivansa opetuksessaan hyvin tai melko hyvin opiskelijoidensa erilaiset tarpeet, valmiudet ja elämäntilanteet. Yhtä suuri osuus muokkasi opetusmenetelmiään erilaisia tarpeita vastaaviksi.

Toisaalta vain kolmannes vastaajista koki pystyvänsä tarjoamaan opiskelijoilleen riittävästi yksilöllistä ohjausta. Liki puolet (48,2 %) näki, että tämä tavoite toteutui huonosti tai melko huonosti. Vaikka opiskelijoiden erilaisuuden huomiointi nähtiin siis tärkeäksi tavoitteeksi ja se oli huomioitu opetuksessa, kykeni verrattain harva antamaan opiskelijoilleen riittävästi yksilöllistä ohjausta.

Avoimissa vastauksissa tätä tavoitteiden ja todellisuuden ristiriitaa selitettiin erityisesti aika- ja resurssivajeella. Monet opettajat kokivat opetukseen varatun tuntimäärän riittämättömäksi yksilöllisen ohjauksen antamiseen, erityistarpeisten opiskelijoiden riittävään tukemiseen tai vaihtoehtoisten suoritustapojen räätälöimiseen. Erityisen hankalaksi tilanteen tekivät suuret opetusryhmät, joiden moni koki lisääntyneen korkeakoulujen resurssien vähenemisen myötä.

Vajavaisten resurssien ja kasvavien pedagogisten vaatimusten yhtälö katsottiin ongelmalliseksi myös työhyvinvoinnin kannalta. Koska opetuksen suunnitteluun oli varattu aikaa vain niukasti jos lainkaan, saattoi opiskelijoiden erityistarpeisiin vastaaminen liukua helposti omalla ajalla tehdyksi ylimääräiseksi työksi. ”Jos teen paljon erityisjärjestelyjä, se on kaikki omasta selkänahasta ilman resurssia tehtyä työtä”, eräs ammattikorkeakouluopettaja totesi. ”Vaikka halua olisi, täytyy ottaa oma jaksaminen huomioon.”

Kysely tuo siis esiin sekä positiivisia että huolestuttavia signaaleita saavutettavan korkeakoulupedagogiikan kehittämisen kannalta. Yhtäältä on myönteistä, että suurin osa vastaajista kertoo huomioivansa opiskelijoidensa moninaisuuden ja on myös valmis kehittämään opetustaan sitä silmälläpitäen. Huolestuttavampaa toisaalta on, että moni kokee opetuksensa pedagogisen kehittämisen kuormittavaksi. Saavutettavan korkeakouluopetuksen edistämisessä olisikin hyvä kiinnittää huomiota opetushenkilökunnan jaksamiseen ja opetuksen suunnittelun riittävään resursointiin.

Teksti: Aleksi Huhta, Turun yliopisto/OHO:n esteettömyystiimi